Hyvinvointi

KUN URHEILU-URA LOPPUU JA INTOHIMO LIIKUNTAAN KATOAA…

Miltä tuntuu, kun yli 15 vuotta elämän keskipisteenä ollut urheilu-ura loppuu? Minulla taitoluistelu-urani loppumisesta on jo useampi vuosi, mutta silti olen edelleen hukassa. Aluksi olin hukassa koko identiteettini kanssa. Kuka olen, kun en ole enää taitoluistelija. Mitä teen, kun en enää vietäkään kaikkea aikaani jäähallilla. Identiteettini olen rakentanut jo uudestaan ja olen tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan. Liikunnan kanssa olen kuitenkin edelleen hukassa.

Kun luistelin, urheilu oli koko elämäni. Olen lapsesta asti ollut todella liikunnallinen ja liikunta on tuonut minulle aina paljon iloa. Nuorempana kokeilin paljon eri urheilulajeja, mutta pian taitoluistelu vei niin paljon aikaa, ettei mitään muuta ehtinyt enää harrastaa. Eikä mikään muu kiinnostunut yhtä paljon kuin luistelu. Kun luistelin, ei tarvinnut miettiä, mitä tai miten treenaisin. Valmentajat kertoivat mitä pitää tehdä ja minä vain noudatin ohjeita, jotta voisin kehittyä luistelijana mahdollisimman paljon. Koskaan ei puhuttu oman kehon kuuntelusta ja harvoin myöskään kysyttiin urheilijan mielipidettä mihinkään. No sitten tuli päivä, että urheilu-ura oli ohi, eikä kukaan enää ohjannutkaan liikkumistani tai syömisiäni. 

Aluksi liikunta ei kiinnostanut ollenkaan, koska kehoni oli niin kuormittunut, että se kaipasi täyttä lepoa. Olen ylpeä, että myös annoin kehon levätä rauhassa enkä tehnyt kevyitä kävelylenkkejä enempää. Odottaessani esikoistamme liikuin edelleen kehoa kuunnellen. Välillä liikuin useamman kerran viikossa ja välillä en ollenkaan. En kokenut liikunnasta mitään paineita, eikä myöskään suurempaa intoa liikuntaan ollut. Se tuntui tavallaan oudolta, koska olin aina ennen ollut urheilija ja liikkunut todella paljon nauttien siitä. Toisaalta enhän ollut koskaan aiemmin treenannut huvikseen, vaan aina oli ollut tavoitteet ja päämäärä sekä se oma rakas laji, jota ei enää ollut. Raskauden jälkeen aloin kaivata urheilua elämääni. Halusin niitä samoja fiiliksiä, mitä luistelu oli antanut minulle joka päivä. Aloin treenata tiimissä valmentajan kanssa kohti Fitness lavoja. Olin tottunut, että joku muu sanoo, mitä tehdään ja minä vain teen. Tuntui turvalliselta, kun taas sai valmiit treeniohjelmat ja ruokavaliot, joita piti vain noudattaa. Perfektionistina ja syömishäiriöitä sairastaneena koko touhu lähti ihan käsistä. Se oli pakonomaista ja tuotti paljon enemmän harmia kuin urheilun tuomaa mielihyvää, jota olin siitä lähtenyt hakemaan. Olin lähellä sairastua uudelleen syömishäiriöön tai ehkä jollain tasolla ehdin jo sairastua, joten se oli parempi lopettaa. Siitä asti olen ollut taas lähtöpisteessä sen kanssa, miten minun tulisi liikkua, että saisin siitä jotain hyvää. 

Liikunta lähtee helposti yli ja rupean suorittamaan. Oikotietä onneen ei ole. Sen olen oppinut viimeisen vuoden aikana. Ainoa keino nauttia vielä jonain päivänä liikunnasta on opetella kaikki alusta. Tällä kertaa niin, että kehoni ja mieleni on valmentaja, joka sanoo mitä tehdään ja milloin tehdään. Ei kukaan muu. Tällä hetkellä koen, että kehoni sekä mieleni tarvitsee erityisesti kevyitä ja rentouttavia harjoituksia, kuten joogaa ja kevyitä lenkkejä luonnossa. Tässä vaiheessa on helpompaa nostaa treenien intensiteettiä, mikäli siltä tuntuu kuin keventää liian kovia harjoituksia. Harjoituksen ei myöskään tarvitse kestää tuntia ollakseen hyvä. Toivon, että voin oppia olemaan kiitollinen ja ylpeä lyhyemmistä ja kevyemmistä harjoituksista aivan samalla tavalla kuin pitkistä ja vaativista. Tiedän, mitä liikunta voi parhaillaan minulle antaa ja sen vuoksi haluan sen löytää takaisin elämääni. Muistakaa kuitenkin, että on ihan yhtä okei olla treenaamatta, jos siltä tuntuu.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Pienin askelin eteenpäin. 

Halauksin, Nelly <3

(2) Comments

  1. Lopetitko taitoluistelun nimenomaan sen mukana tulevan liiallisen rasituksen takia vai oliko tähän muita syitä? Tää oli hyvin mielenkiintonen postaus lukea näin ihmisenä, joka tulee liikunnan suhteen siis täysin erilaisista lähtökohdista :D. Ite olin aina vaan istunut koneen ääressä ja en ollut ikinä harrastanut oikeen minkäänlaista urheilua ennen kuin vasta joku vähän yli pari vuotta sitten vaan jotenkin havahduin siihen, että oon aivan paskassa kunnossa oleva laihaläski, joka ei pystynyt juokseen kilometriä pidempään tai nostamaan 30 kiloa penkistä. Tajusin vaan, että oli tehtävä asialle jotain ja se oli aivan perseestä tapella koko ajan ittensä kanssa, mutta aivan sika palkitsevaa, kun pystykin juokseen ekan 2km, 3km, 5km, 10km ja sitten vielä pidempiä matkoja ja nopeammin. Vaikka aerobinen kunto tietty kasvo, niin sit piti ruveta käymään vastapainoks salilla ja siellä jotenkin vaan sytty toi liikunta mulle. Oli ihan käsittämätömän koukuttavaa rikkoo jatkuvasti omii enkkoja ja sit havaita et yhtäkkii mavettaaki 160kg, kun ennen meni vaan 50 :D. Sulla (kuten sanoit) liikunta on ollu ilmeisesti valmentajien ohjaamaa, et vaikuttiks se mitenkään sun suhteeseen liikuntaa ja taitoluistelua kohtaan? Tietysti taitoluistelua vois olla vähän haastavaa opetella ite, mutta ite rakastuin liikunnassa just siihen sen mahdollistamaan omaehtosuuteen, että kuinka saa ja pitääkin tehdä ja suunnitella kaikki ihan ite niinku haluaa ilman ketään ulkopuolista.

    Tulipas ihan liian pitkä kommentti ?. Mut ei siinä, hyvä postaus!

    1. Mulla oli ollut ennen lopettamista muutaman vuoden ylikunto/alipalautumis tila jatkuvasti elimistössä liian kovan harjoittelun ja vähäisen palautumisen (ravinto, uni) takia. Siihen ei missään vaiheessa tarpeeksi puututtu ja lopulta tila meni niin pahaksi, että lääkärin sanelemat vaihtoehdot oli lopettaa tai pitää pitkä tauko. Valitsin pitkän pohdinnan jälkeen lopettamisen, koska olin ollut jo niin pitkään uupunut ja se oli osaltaan vienyt ilon koko urheilusta. Valmentajalähtöinen harjoittelu ei uran aikana vaikuttanut urheiluun suhtautumiseen, mutta uran loputtua se on vaikuttanut juuri niin, etten osaa urheilla ilman valmentajia.

Comments are closed.